Päästöoikeuksien pörssikaupasta, 26.2.2004 Tulosta

26.2.2004

Ei ole varmaa, lämpeneekö maapallo kasvihuonekaasujen päästöjen seurauksena. On kuitenkin niin paljon tieteellisiä tutkimuksia, jotka viittaavat siihen suuntaan, että ihmiskunnan on viisasta toimia varovaisuusperiaatteen mukaan ja alkaa rajoittaa päästöjä globaalisesti.

Tarve rajoittaa globaalisesti nostaa esille kysymyksen tasavertaisuudesta: pitääkö myös niiden rajoittaa päästöjä, jotka eivät ole ajaneet maapalloa fossiilisia aineita polttamalla vähentämisen pakkoon.

Kioton sopimuksessa tähän kysymykseen vastattiin niin, että päästöjä pitää vähentää vain teollistuneissa maissa. Merkittävimmin vähentämiseen sitoutui EU, jonka osuus ilmakehään päästettävistä kaasuista on 14 %. USA:n osuus on 24 %, ja taloudellisten seuraamusten pelossa se hylkäsi koko Kioton sopimuksen.

Kioton sopimus on ratifioitu Suomessa, ja sen mukaan on pidettävä kiinni päästöjen vähentämisestä vuoden 1990 tasolle. Sitä varten hyväksyttiin kansallinen ilmastostrategia, jolla tavoitteeseen piti päästä.

EU:ssa hyväksyttiin kuitenkin käyttöön otettavaksi ns. päästökauppa vuoden 2005 alusta. Kioton sopimus ei olisi velvoittanut siihen ennen vuotta 2008. Jos sopimus ei tule lainkaan voimaan, mikä on mahdollista siinä tapauksessa että sitä ei kaikkailla ratifioida, mikään maa ei ole sitoutunut päästökauppaan.

EU:n direktiivi koskee vain hiilidioksipäästöjä. Niillä tapahtuvaa kauppaa varten luodaan järjestelmä, jossa kaasua saa laskea ilmakehään vain ns. päästöoikeuksia vastaan. Siitä sanotaan, että se on taloudellinen mekanismi ja että päästöjä voidaan sillä tavalla vähentää kustannustehokkaasti, siis halvimmalla.

Päästökauppa ei ole markkinamekanismi siinä merkityksessä, että ratkaisevassa asemassa siinä on päästölupien eli päästöoikeuksien alkujako.

Kun EU:lle hyväksyttiin Kiotossa yhteinen päästöjen vähentämistavoite, ensimmäinen alkujako tehtiin EU:n jäsenmaiden kesken. Siinä Suomi otti osalleen isot EU-vähennykset. Ei otettu huomioon pohjoisia lämmitystarpeita eikä pitkiä etäisyyksiä. Ei puolustettu asianmukaisella tavalla maamme teollisuuden etua niin että olisi otettu huomioon Suomen teollisuuden muita aikaisemmat toimet päästöjen vähentämiseksi. Vihreät ympäristöministerit halusivat Suomelle muita ankarampia pakkoja.

Toinen alkujako suoritetaan kansallisesti siinä yhteydessä, kun EU-maat jakavat EU:n sisässä sopimansa kiintiöt omille toimijoilleen maan sisässä. Siinä yhteydessä jaetaan kannattavuutta yritysten kesken ja suhteessa muiden maiden tuotantolaitoksiin. Kansallinen jako suoritetaan käytännössä erilaisten perusteiden mukaan, koska eri maissa on erilainen tuotantorakenne.

Ne tuotantolaitokset, jotka saavat päästöoikeuksia yli oman tarpeen, voivat panna niitä myyntiin. Siten voidaan rahastaa yrityksiä, jotka esimerkiksi investoivat ja joutuvat ostamaan uusia päästöoikeuksia.

Hiilidioksikauppaa varten perustetaan päästöoikeuspörssejä, joissa oikeuksia myydään ja ostetaan. Pörsseissä keinotellaan.

Päästöoikeuspörsseillä halutaan korvata muut talouden säätelymekanismit: lait ja verot, joilla ei voi keinotella.

On vaikea ymmärtää suomalaista vasemmistoa, jos se kannattaa päästöjen pörssikauppaa ja uskoo epävaikaisiin markkinoihin enemmän kuin ennustettaviin lakeihin ja veroihin. Jos nähdään, että pörssittämällä ratkaistaan yhteiskunnalliset ongelmat, vasemmiston ajattelulta putoaa pohja pois; ovathan pörssit kapitalismin Juche-aate.

Joidenkin vihreiden tavoitteena näyttää olevan päästökauppa eikä päästöjen vähentäminen. Silloin ei oteta kantaa maapallon suojeluun vaan yhteiskunnan toimintaperiaatteisiin: vastakkain ovat pörssit ja lait. Pörssittämällä luodaan markkinat kaasujen tuottamiselle, ja kun päästöoikeudet ovat rahan vastikkeita, niitä ei kannata jättää käyttämättä. Toteutuvat aina suurimmat mahdolliset päästöt.

Tällaisessa järjestelmässä kasvihuonekaasuille käy kuin sähkön hinnalle, josta on tullut riippumaton tuotantokustannuksista.

Kun pohjoismaisessa sähköpörssissä kaiken sähkön tukkuhinta määräytyy aina kalleimmalla tuotettavan sähkön tuotantokustannusten mukaan, päästöoikeudet siirretään aina sähkön hintaan. Marginaalisähkön tuotantoa halvemmalla toimivien laitosten (esmerkiksi atomivoimaloiden) myllyt jauhavat silloin suuria seteleitä.

Päästöoikeuksien ja sähkön pörssihinnan kautta kuluttaja on kaksinkertaisesti markkinoiden armoilla, ja jotkut tuottajat hyötyvät siitä kohtuuttomasti. Mitä kalliimpia ovat päästöoikeudet, sitä kalliimpaa on markkinasähkö ja sitä suuremmat ovat niiden tuottajien voitot, jotka tuottavat sähköä alle epätaloudellisimmin toimivien tuottajien kustannusten.

Sitä, että joku maksaa, ei voida päästökaupassa kiertää. Maksajia ovat joko teollisuus tai kotitaloudet.

Kun Vanhasen hallitus mitä ilmeisimmin jakaa päästöoikeuksia teollisuudelle sen tarpeiden mukaan, maksajiksi tulevat kotitaloudet sähkön ja lämmön hinnoissa.

Mutta vaikka teollisuus saisi riittävästi päästöoikeuksia tuotannosta aiheutuville ominaispäästöille, se joutuu päästökaupan maksajaksi sähkön markkinahinnan kautta!

On niin ollen toimittavat viisaan kansallisen ilmastostrategian puolesta ja yritettävä estää kasvihuonekaasujen laskeminen ilmakehään pörssikaupan ehdoilla.