Elämää ja entropiaa
15.01.2011 Tulosta
15.01.2011 07:29

Tulen helmikuun puolivälissä kansaneläkeikään, ja vanhenemiseni juhlistamiseksi olen nyt saattanut painokuntoon uusimman kirjani nimeltään ”Oma Pääoma”, joka tulee kirjakauppoihin 14.2.  

 

Kirjan kansissa ja alkulehdillä sen nimi on vain pölkkykirjaimilla. Nyt joudun ensimmäistä kertaa ottamaan kantaa siihen, kirjoitetaanko nimessä Pääoma vai pääoma, eli kirjoitetaanko sana isolla vai pienellä kirjaimella. Olen omasta puolestani päätymässä isoon P:hen niin että ei voitaisi sanoa kirjan olevan peetä tai peestä.

 

Tämä on järjestyksessä 27. kirjoittamani kirja ja nostaa niiden yhteisen sivumäärän lähes 6000 sivuun. Kirjahyllyssä niiden yhteinen leveys nousee vajaalla 3 sentillä yhteensä 42 senttimetriin. Kirjan kustantaa Into (Voima-lehdestä tuttu).

 

Kirjan paksuuden määrittää se, että kustantamo myy paljon kirjoja postitse. Silloin on tärkeää, että se voidaan toimittaa suoraan kotiin kirjelähetyksenä, ja silloin kirjan paksuuden on oltava alle 3 senttiä ja painon alle puoli kiloa. Minulta postitusongelma vei pois 100 sivua valmista tekstiä, mutta lähden siitä, että tärkein osa on nyt kansissa. Toki kaipaan myös niitä muita sivuja. Niissä saattavat piilotella seuraavan kirjan ainekset, mutta sitä ennen minua saattaa kiinnostaa pohjatekstien laatiminen kapitalismi-revyyseen sekä sarjakuvaan. Kysyntää niiden kirjoittamisen suuntaan on esiintynyt.

 

”Omasta Pääomasta” on kustantaja kirjoittanut takakanteen seuraavanlaisen kirjaesittelyn:  ”Tässä kirjassa saavat huutia kapitalismi ja markkinavoimat, eikä kuollut ja kuopattu reaalisosialismikaan selviä puhtain paperein. Paikalleen pannaan Euroopan unioni sekä sen raha ja perustuslaki. Selvittelyn kohteena on Suomen kansallisomaisuuden ryöstö. Sisäpiirin kokemusta on tarjolla Vasemmistoliitosta, eduskunnasta ja Euroopan parlamentista. Kirjassa on myös hyvin henkilökohtaisia tuntoja elämästä, sen monista vivahteista ja rajallisuudesta.”

 

Kyseessä on eräänlainen elämäkerta, vaikka kirja onkin nimenomaan tästä ajasta minun kokemanani ja minun henkilöhistoriani kautta. En ole tottunut käyttämään kirjoissani minä-sanaa, ja se esiintyy nyt tavalla, josta olen kiusaantunut. En ole sitä pystynyt välttämään, kun kirjoitan itse itsestäni – ja pääosin positiivisessa sävyssä. Muut saavat enemmän huutia. Olen nähnyt erityistä vaivaa selvittääkseni ne valtion yhtiöiden privatisoimissyylliset, joiden toimintaa kuvaan kansallisomaisuuden ryöstöksi. Etsin – ja löydän – myös nimiä kaikenlaisten muiden taloudellisten kolttosten tekijöiksi. Henkilöhakemistossa on noin 600 nimeä.

 

Kirjan takia olen pitänyt taukoa tämän palstan kirjoittelussa. Korjaan asian ja palaan ajankohtaisuuden kehiin.  Niissä merkeissä kommentoin Alexander Stubbin eilistä Helsingin Sanomien kuuden palstan uskontunnustusta: ”Eurossa ei ole valuvikaa”. Nimenomaan se siinä on. Maat kehittyvät eri tahtiin, eikä EMU:ssa ole sille erilaiselle kehitykselle muuta joustomekanismia kuin ”sisäinen devalvaatio”: palkkojen ja eläkkeiden leikkaukset, työttömyys ja sosiaaliturvan alasajo. Suomessa eurovoimat valmistelevat sellaista poliittista hyökkäystä hyvinvointivaltiota vastaan, ja hyökkäyspäiväksi on ennalta sovittu hallitusohjelman julkistamispäivä.

 

Jotkut muistavat, miten Suomen kenraalit salaa sopivat natsi-Saksan kenraaleiden kanssa ennalta päivästä, jolloin Suomi vuonna 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon. Nyt on kyseessä vaaleja edeltävä salassa sovittu poliittinen hyökkäys omaa kansaa vastaan: sisäinen devalvaatio.

 

Alexander Stubb paljasti kommenteillaan kapea-alaisuutensa: kansantalous on hänelle vierasta. Dogmaattinen eurousko pahentaa asiaa: eurossa ei muka ole valuvikaa. Alexin eurofundamentalismi on vaarallinen harhaoppi, jossa päämäärä määrittää keinot yhteensopiviksi yhden ainoan oikean opin teorian kanssa. Se oppi on lisää liittovaltiota eli lisää ” Eurooppaa”. Tarkoitus pyhittää keinot, valitettavasti.

 

 

 
02.12.2010 Tulosta
03.12.2010 14:58

 

Olen käynyt tarkasti läpi EU:n rahaliiton (EMU) maiden yhteisvastuun synnyn ja sen laillisuuden. Olen ollut aikaisemmin epätarkka siltä osin, mikä koskee valtioiden ylivelkaantumisen tulkintaa luonnonkatastrofiksi. Tulkinta pätee, mutta yhden mutkan kautta. Sitä ennen arvioitani Irlanti-keskustelusta Suomessa.

 

 

EU:lle oli puolenkymmentä vuotta sitten tulossa perustuslaki, josta järjestettiin kansanäänestys Ranskassa ja Hollannissa. Molemmissa maassa se hylättiin vasemmiston, työväestön ja nuorison äänin. Mutta ei asiaa silleen jätetty. Entinen esitys stailattiin Lissabonin sopimukseksi, hyväksyttiin ilman kansanäänestystä muissa maissa, ja vain Irlannissa kansa sai siitä äänestää. Itsenäisyysmieliset irlantilaiset äänestivät EU:n perustuslain hylkyyn sen liittovaltioluonteisuuden johdosta.

 

 

Väärin äänestetty, parahti Bryssälä ja vaati irlantilaisia äänestämään uudelleen. Heitä houkuteltiin, suostuteltiin ja maaniteltiin äänestämään toisella kerralla ”oikein”, ja siinä tarkoituksessa EU:n valtionpäämiesten Eurooppa-neuvosto päätti, että Irlanti saa tulevaisuudessakin päättää itse yritysveroprosenttinsa (12,5 %). Muun muassa tästä syystä irlantilaiset äänestivät toisella kerralla oikein ja EU sai perustuslakinsa.

 

 

Pidän erittäin matalamielisenä sitä Suomessa käytyä keskustelua siitä, että Irlannin olisi korotettava – kieltämättä alhaista – yritysveroprosenttiaan. Vaatimuskin veron korottamisesta on petos sitä Irlannin kansanosaa kohtaan, joka äänesti toisella kerralla perustuslain puolesta Irlannille annetun verolupauksen perusteella.

 

 

Toinen suomalaisen keskustelun pohjanoteeraus oli Jyrki Kataisen ja vähän demareidenkin vaatimus Irlannin lainojen takaukselle asetettavista ehdoista tai siltä perittävistä vakuuksista. Se oli suomalaiskansallista sisäpolitiikkaa, sanapieruja äänestäjien silmille ja poliittista puuta heinää. Asiassa oltiin noin puoli vuotta myöhässä.

 

 

Kun takausmekanismista päätettiin toukokuussa, EMU-maat eivät silloin määritelleet niitä ehtoja, joilla takauksia annetaan. Takaukset ovat eräänlainen automaatti sen jälkeen, kun niille on sanottu kyllä. Automaatin nimi on Euroopan taloudellinen vakausväline (ERVV), joka on EMU-valtioiden välinen sopimus eikä tarvitse sen takia EU:n perustuslaista omaa oikeusperustaa. Sitä hallinnoidaan Luxemburgiin perustetussa EMU-maiden omistamassa osakeyhtiössä. Takauksia ei tarvitse viedä parlamenttikäsittelyyn missään muussa EMU-maassa kuin Suomessa.

 

 

Automaatista pääsee irti vain ryhtymällä itse avun saajaksi. Kreikan ja Irlannin ei tarvitse osallistua Portugalin pelastamiseen pankkien velkavankeudesta. Jokainen uusi avustettava kasvattaa muiden jäljelle jääneiden takaaajien osuutta.

 

 

EMU-maiden yhteisvastuun ja keskinäiset turvatakuut sisällään pitävällä vakausvälineellä Suomi takaa muiden lainoja 7900 miljoonalla eurolla. Summa on suurempi kuin mitä Suomen veronmaksajat joutuivat maksamaan oman pankkikriisimme kustannuksista 1990-luvulla. Emme me silloin pyytäneet muilta apua vaan maksoimme kaiken itse.

 

 

Tämän vakausvälineen käyttöönoton – eli EMU-maiden keskinäisen yhteisvastuun – puolesta eduskunnassa äänestivät 1.7.2010 hallituspuolueet. Vakausvälineen käytölle ei silloin asetettu ehtoja. Se merkitsi, että annettiin avoin valtakirja EU:n komissiolle määrätä tukea saavien maiden (mutta ei pankkien) politiikasta yhdessä toisen luotonantajan Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) kanssa.

 

 

Mutta, mutta, EU:n perustuslaki kieltää jäsenmaita vastaamasta toisten maiden veloista. Yhteisvastuu on kielletty! Lissabonin sopimuksen artikla 125:

 

 

Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on.

 

 

Kun vakausvälineeseen liittyi myös itsensä EU:n rahoitusosuus (ERVM), jäsenmaat takaavat sen ja ovat sitä kautta, siis mutkan kautta, yhteisvastuussa toisen maan veloista. Yhteisvastuun kiellon kiertämisen oikeusperusta on perustuslain artikla 122:

 

 

Jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet tuolle jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia, neuvosto voi komission ehdotuksesta tietyin edellytyksin myöntää kyseiselle jäsenvaltiolle unionin taloudellista apua”.

 

 

EU:n mielestä maan ylivelkaantuminen siis on luonnonkatastrofi eikä ole ihmisten eli pankkien tekoa puhumattakaan siitä, että jäsenvaltio voisi siihen vaikuttaa! EU:n johtajille pankkijärjestelmän vararikko on tulivuori, joka purkautuu, tai joki, joka tulvii. Kreikan ja Irlannin velkatulivuorten purkautuessa euro tuo tätä tuhkaa Suomeen, meille maksuun.

 

 

Maailman kansantuotetilastojen (per hlö) kuuden kärkimaan joukkoon kuuluneen ja siis meitä rikkaamman Irlannin – ja EMU:n – kriisisyyllisiä ovat maksukyvyttömille valtioille rahaa lainanneet pankit. Kun Jyrki Katainen julisti ja riemuitsi valtioiden selättäneen markkinavoimat, silloin hän jo itse makasi molskilla selällään markkinavoimien niskalenkistä.

 

 

Suomen osallistuminen Islannin, Latvian, Kreikan, Irlannin – ja mitä niitä nyt vielä tuleekaan – Portugalin, Espanjan, Italian jne. velkojen maksuun on pankkien juhlaa. Persaukisten maiden velkojen maksajiksi vaihdetaan, jotta pankit saisivat pitää voittonsa, muun muassa Suomen veronmaksajat.

 

 

Maiden vastuunotto muiden veloista on myös EU:n eli Euroopan Keskuspankin (EKP) etu. Se on antanut taseensa myrkyttyä ottamalla keinottelijapankeille annettujen pikavippien vakuudeksi persaukisten valtioiden lainapapereita ja antamalla elvytyspikavippejä persaukisille pankeille. EKP on syönyt pankkien sille syöttämää myrkkyä.

 

 

Kun Euroopan Keskuspankki puhuu, yksi velkakriisin tulevista uhreista puhuu.

 

 
27.11.2010 Tulosta
27.11.2010 05:27

 

 

 

 

Näinä päivinä puhutaan työeläkejärjestelmästä, ja totisesti syystäkin.

 

Järjestelmä on annettu yksityisten yhtiöiden hoitoon. Vaihtoehto olisi ollut julkisesti hallinnoitu (eräänlainen työeläke-Kela) järjestelmä, jossa muiden maiden tapaan olisi ollut eläkekatto: kenenkään ei pidä saada valtiovallan pakollisiksi määräämistä eläkemaksuista ylisuurta eläkettä. Suomessa ei sellaista kattoa ole, ja sen seurauksena pienituloiset pakotetaan maksamaan suurituloisten supereläkkeet.

 

Työeläkemaksuja rahastoidaan yksityisten yhtiöiden sijoitettavaksi maailman markkinoille. Tänään työeläkerahastoissa on sijoitettavaa noin 135 000 000 000 euroa.

 

 

Jos euro olisi metri, työeläkemetrejä olisi rahastoissa sellainen määrä, että se vastaisi kahtasataa edestakaista matkaa maasta kuuhun. Mutta eivät eurot ole metrejä vaan pääosin bittejä yhtiöiden tietokoneiden kovalevyillä. Merkittävä osa työeläkerahoista on virtuaalista bittipääomaa, jota ei ole muussa muodossa olemassakaan. 

 

Kotimaan osuus työeläkerahastojen sijoituksista on tehnyt 2000-luvulla kuperkeikan. Kymmenen vuotta sitten rahoista oli sijoitettu kotimaahan 2/3 ja ulkomaille 1/3. Tänään luvut ovat toisin päin: 2/3 ulkomaille ja 1/3 koti-Suomeen.

 

 

Työeläkelaitokset uskovat ulkomaisten osakesijoitusten autuuteen. Runsaat 40 % kaikista sijoitusvaroista on kiinni osakkeissa, niistä 3/4 on ulkomaisissa osakkeissa ja niistä edelleen 3/4 Euroopan ulkopuolisissa osakkeissa. Ulkomaiset sijoitukset ovat riskikeskittymä, jossa pörssikasinoiden pelimerkkeinä ovat suomalaisten eläkeläisten rahat.

 

 

Toisaalta, paskanko väliä on riskeillä, voitoilla ja tappioilla tuleville eläkkeensaajille; jotka eivät koskaan tule niitä rahoja näkemään. Rahastoja ei ole tarkoitus käyttää eläkkeiden maksuun vaan työnantajien eläkemaksualennuksiin. 

 

Työeläkeyhtiöiden hallinnointi on helppoa. Valtiovalta on säätänyt eläkemaksut pakollisiksi ja yhtiöt saavat syödä kuormasta eläkeläisten rahaa maksaakseen korruptoituneen hallintonsa ylisuuret palkkiot ja lobbarikomppanioidensa ylläpidon. Valtiovalta turvasi EY-jäsenyysneuvotteluissa yhtiöiden monopolin ulkomaiselta kilpailulta. Eduskunta sosialisoi erityislainsäädännöllä (vuosina 2008 ja 2010) yhtiöiden ottamat sijoitusriskit ilman, että kansanedustajat tiesivät antavansa yhtiöille 6-8 miljardin euron suuruisen lahjan. Valtiovalta on myös säätänyt työeläkeyhtiöille hallintomallin, jossa sekä työntekijä- että työnantajajärjestöjen edustajilla on kiintiöidyt hallintoelinjäsenyydet. Sitä kautta järjestöjyrät valvovat isännättömän rahan kasvottomia johtajia, jotka käyttävät omistajavaltaa kuin työeläkerahat olisivat heidän omiaan. Työeläkeyhtiöiden johtajat ovat Suomen näkymättömät kapitalistit, joiden taloudellis-korporatistiselle vallalle ei ole maassa mitään vertaa. 

 

Jotta systeemi toimisi siihen tapaan kuin on tarkoitettu, siihen tarvitaan Suomen vapaan ay-liikkeen myötävaikutus. Sen edustajat on korruptoitu yksityisten työeläkeyhtiöiden maksamilla palkkioilla. Esimerkiksi Ilmarisen hallituksen varapuheenjohtaja Lauri Lyly (SAK) saa tehtävästään palkkioita noin 33 000 euroa vuodessa ja Mikko Mäenpää (STTK) Varman vastaavasta tehtävästä noin 37 000 euroa vuodessa. Sillä rahalla – tai ei ihan sillä rahalla, koska Ilmarinen maksaa Lylyn hyväksi 5 600 euroa ylimääräisiä eläkemaksuja ja Varma Mäenpään hyväksi 6 300 euroa – nämä toverit panevat pelipöytään jäsentensä eli tulevien eläkeläisten edut.

 

Varman hallituksen jäsen Jouko Ahonen Paperiliitosta osoitti, kenen joukoissa hän seisoi, kun hän lähti 22 500 euron vuosipalkkioilla ja 3 800 euron ylimääräisellä eläke-edulla puolustamaan Lylyn ja Mäenpään hyväksymiä villejä korotuksia työeläkeyhtiöiden johtajien miljoonapalkkoihin ja hulppeita parannuksia näiden muutoinkin erinomaisiin eläke-etuuksiin. Kun työpaikoistaan taistelevat paperiliittolaiset sen kuulivat, Ahoselta meni maine ja työt.

 

 

Nythän hänkin voisi uhrautua, vapaana miehenä ja omine mielipiteineen, SDP:n eduskuntavaaliehdokkaaksi ja astella Ilmarisen hallituksen entisen varapuheenjohtajan ja eläke-etujaan sillä tavalla kartuttaneen Lauri Ihalaisen viitoittamaa tietä edustamaan kansaa. En ole mukana kasvokirjassa, mutta eiköhän siellä facebookin sosiaalisessa mediassa löytyisi tilaa myös Ahosen fanittajille?

 
12.11.2010 Tulosta
12.11.2010 07:51

 

Kun Irlanti näyttää olevan tilanteessa, jossa puhutaan sen avustamisen tarpeesta, sille on olemassa ennakkotapaus: Kreikka.

  

Kreikka on EU:n suurin rahojen nettosaaja. Se saa EU:lta, siis myös meiltä, jo ”normaaleihin” kansallisiin toimintoihinsa ilmaista rahaa yli 6 000 000 000 euroa vuodessa. EU-rahaa saavat muun muassa sellaiset tupakan viljelijät, joiden sato ei kelpaa kuin kessuksi kehitysmaihin. EU ei kerro, kuinka monta sataa miljoonaa euroa katoaa kreikankessuna ilmaan.

  

Kreikkaa eivät kuitenkaan ole velkaannuttaneet tupakanviljelijät vaan kapitalistit ja poliitikot, joiden joukosta ei löydetä vastuun kantajia.

  

Kreikka velkaannutettiin tuontirahalla, joka käytettiin – kuten Suomessakin 1980-luvun lopussa – vääriin tarkoituksiin. Vietettiin kulutusjuhlia velaksi. Suomen ylivelkaantuminen tehtiin väärällä valuuttakurssilla ja kriisistä päästiin ulos devalvoimalla eli panemalla markat muille alennusmyyntiin. Yhteinen raha on vienyt politiikan työkalupakista pois tämän vaihtoehdon, mitä Kreikka olisi tarvinnut.

  

EMU:ssa perinteisen devalvaation vaihtoehto on sisäinen devalvaatio: palkanalennukset, eläke-etujen leikkaukset, työttömyyden kasvu ja sosiaaliturvan alasajo. Kreikan velkatulivuoren purkautuessa euro toi tämän sisäisen devalvaation tuhkaa Kreikasta Suomeen mutta ei Ruotsiin ja Tanskaan, joissa kansan äänesti vastoin eliitin tahtoa oman rahan säilyttämisen puolesta. Siellä ei jouduta Kreikan velkojen maksajiksi, mutta Suomessa joudutaan. Kun EMU-maiden pääministerit päättivät vaihtaa pankkien velalliset korvaamalla Kreikan velanoton omallaan ja lainaamalla rahat edelleen Kreikalle, siitä Suomen osuus on 1 600 000 000 euroa.

  

Koko operaatio, jolla Suomesta tehtiin vastuullinen Kreikan veloista, oli EU:n perustuslain mukaan laiton, sillä artikla 125 kieltää tällaisen yhteisvastuun: ”Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on.

 

 

EU:ssa laki joustaa, kun se pannaan joustamaan, ja tässä tapauksessa jäsenmaat joustattivat lakia olemalla välittämättä em. artiklasta 125 ja asettamalla Kreikan avustamisen perustaksi artiklan 122: ”Jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet tuolle jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia, neuvosto voi komission ehdotuksesta tietyin edellytyksin myöntää kyseiselle jäsenvaltiolle unionin taloudellista apua”.

  

Kreikkaa oli siis kohdannut luonnonkatastrofi, kun Kreikan hallitukset olivat ottaneet niin paljon velkaa kuin saivat!

  

Rahanjaosta maksukyvyttömälle maalle pitää syyllistää ne pankit ja sijoittajat, jotka antoivat rahaa lainaksi. Kun eletään kapitalismissa, rahanlainaus on liiketoimintaa, jossa lainanantaja ottaa sen riskin, että velallinen ei maksa velkaa takaisin. Riskinotostaan pankki tai sijoittaja perii maksun: koron. Euron maissa korko oli melkein koko 2000-luvun ajan kaikille maille lähes sama. Kreikka sai EMU:ssa ollen velkaa, jota se ei olisi yksin saanut. Ylivelkaantumalla se aiheutti yhteisen rahan kautta EU:n kokoisen kriisin.

  

EU:ssa valittiin Kreikalle holtittomasti rahaa suurilla voitoilla rahaa lainanneiden (saksalaisten ja ranskalaisten) pankkien pelastamisen tie jäsenmaiden veronmaksajien kustannuksella. Siitä voidaan päätellä, että ns. markkinavoimat ovat sulkeneen EU:n poliitikot rautaiseen häkkiin, josta pääsee pois vain alistumalla rahan tahtoon.

 

Nyt Suomi saattaa joutua pelastamaan pankkeja myös Irlannin velkojen maksuksi. Muistutan siitä, että Ruotsi ja Tanska ovat EMU—vapaita maita, joissa on oma raha. Niiden ei tarvitse osallistua pankkien saatavien turvaamiseen Kreikan tai Irlannin puolesta, ja ne ovat vapaat myös niistä Portugalin ja Espanjan veloista, jotka pään auetessa uudelleen myös tulevat maksuun suomalaisille.
 
<< Alkuun < Edellinen 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 Seuraava > Loppuun >>